The tiivistelmä

Kuka käski olla laiska. Tästä lähtee.

Joo Riinahan tokovalioitui tossa syyskuun alussa. Se oli hienoa se. Heittäydyin hurjaksi ja ostin ihan kakunkin. Kiitos kaikille ketkä raahauduitte sitä kakkua syömään :D

Ennenjulkaisematonta kuvamateriaalia.

Kakku oli hyvää. Ja kallista.

Valioitumiskoe oli Imatralla, ja niin kuin näissä koirajutuissa yleensä käy niin silloin onnistuu kun ei sitä kauheasti odota. Oltiin oltu edellinen viikonloppu MM-tiimin leirillä Kaarinassa, ja ajattelin että mitenhän se koira jaksaa. Hyvin se jaksoi. Olin myös vähän ahdistunut meidän liikkeiden väleistä, ne kun onkin niin oleellisia noin niin kun pisteytyksen kannalta... Joo eivät ole mutta vaikuttavat vireeseen, joka taas vaikuttaa ihan kaikkeen. Mutta hyvin sujuivat nekin kun kerrankin hölläsin pipoa (sitä on ollut uhkaavasti liikkeellä viime aikoina) ja annoin Riinan olla vapaammin. En muista kokeesta mitään kauhean yksityiskohtaisesti, kaukot oli viimeinen liike, niissä taisi tulla yksi väärä asento jossain välissä, kun meinasi vähän ohjaajaa jännittää. Kai niissä muissakin liikkeissä jotain pientä oli, ainahan on. Ruutu meni loistavasti, sen kanssa syksyllä väännettiin. Saatiin meidän tähän asti parhaat pisteet evlstä, 290,5 ja voitettiin. Noi tuntui tietysti sen valioitumisen lisäksi erityisen hyvältä. Pauli Härkönen oli tuomari.

Taisi olla Natusen Eijan ottama kuva, kiitos tästä!

Vaikka tokovalioituminen oli hieno juttu, ehkä sitäkin parempaa oli meidän syksyn soluttautuminen pk-puolelle. Itsehän en ole kaikissa tilanteissa mikään maailman kärsivällisin ihminen, joten elokuussa sitten yksien agitreenien päätteeksi päätin ilmoittaa Riinan Imatralle pk-hakukokeeseen. Ampumista emme olleet siihen mennessä treenanneet läheskään niin paljon kuin olin alkuvuodesta ajatellut, mutta ne kerrat kun oli tehty olivat menneet hyvin. Yleensä kun päätän hetken mielijohteesta tehdä jotain, niin pieleen menee varmasti. Yleensä en tykkää lähteä vaan kokeilemaan, kun ei ole siitä kauhean hyviä kokemuksia. Vaan aika kultaa muistot ja niin myö lähdettiin kokeeseen. Ajattelin, että jos vaan tottis onnistuu, niin kyllä se ne ukotkin löytää. Ei ehkä just niin pk-tyylisesti, mutta varmasti löytää (tätäkin kyllä jo jossain vaiheessa ennen koetta rupesin epäilemään, mutta onneksi paniikkipuhelu Suville auttoi jälleen kerran ja lupasin erota hälytysryhmästä jos miun koira ei löydä 2/3 ukkoa sadan metrin pituiselta etsintäalueelta). Itse kokeessa jännitti järkyttävän paljon. Paikkamakuussa meinasi silmät sumentua ja sitä rataa. Tokoa ja agilitya en nykyään jännitä enää juuri yhtään, ihan sopivasti vaan, mutta tämä olikin taas asia erikseen. Yllätyksekseni (kyllä, oli tiettyjä ennakkoluuloja) porukka kokeessa oli tosi mukavaa ja uskalsin jutella ihan vieraillekin ihmisille. Oikeastaan miun kapean kokemuspohjan perusteella pk-ihmisillä tuntuu olevan eniten sellaista vanhan ajan yhteishenkeä jäljellä: kysytään muilta miten meni, onnitellaan jos meni hyvin yms. Enemmän jossain agilitykisoissa ihmiset ovat jakautuneet vähän sen mukaan että oletko nyt vakavasti otettava harrastaja vai et.

Mutta sitten itse kokeeseen. Tottis ei todellakaan ollut kaunista ja oli aika kiltti tuomari, mutta riittävät 75 p saatiin räpisteltyä kasaan. Muistaakseni kiersi metrisen takasintullessa ja olisiko sitten A-estettä suoritettaessa hypännyt takaisin metrisen kautta...? Luoksetulossa tuli ehkä suoraan sivulle. Seuraaminen parani loppua kohden, ampumisissa ei ongelmaa. Paljon pelätty paikkamakuukin sujui, meni muistaakseni kyllä vasta toisella käskyllä maahan mutta tuomari ei kai huomannut. Sitten tietysti kaikissa liikkeissä "saisi olla aktiivisempi, energisempi" jne. jne. Noita kommentteja taidettiin/taidetaan yleensä kyllä viljellä vähän itse kullekin ;)

Maasto oikeastaan ahdisti vielä enemmän tottiksen jälkeen, kun tuli vaan sellanen olo että tässä meidän ei pitäisi mokata mutta entäs jos mokataankin. Ei mokattu, vaan saatiin täydet 170 pistettä! Joo, oli ykkösluokka, mutta silti kiva, koska olin ajatellut ettei meidän työskentely oikein kelpaa niille maagisille suurille ja mahtaville pk-ihmisille. Mutta meidän "eleetöntä ja sujuvaa" (jotenkin noin sitä kommentoitiin) työskentelyä arvostettiin ja miun ohjaamista kehuttiin. Ihan meinasin ylpistyä. Onneksi kuitenkin loppuun tuli lisäys siitä että taisi vähän jännittää. Ai taisi? Ai vähän? Tosi edustavasti hermorauniona olen siellä ollut.

Jo pelkkä HK1 olisi ylittänyt odotukset vaikka miten päin, mutta ajattelin että taotaan nyt kun rauta on kuuma ja tokoilu on tauolla. Käytiin sitten syksyllä vielä kaksi muutakin koetta. Nekin sujui yli odotuksien, toisesta kokeesta HK2 ykköstuloksella ja luokkavoitolla, toisesta HK3 kakkostuloksella. Tottis kehittyi varmaan eniten, maastotyöskentelyn taso sitten jos jotain niin laski :D Vaan eipä sillä, kakkosluokan kokeessa hlöetsinnästä meiltä otettiin 1 piste ja olikohan niin että esine-etsinnästä kaksi? Siitä olisi voinut kyllä ottaa enemmänkin, koira ei ollut oikein kartalla, pikkuhiljaa kuitenkin onneksi heräsi ja löysi tarvittavat 2 esinettä. Ikinä ei ole sekoittanut hlö- ja esine-etsintää, ja taas sekoitti ;) Kakkosluokan kokeessa saatiin 85 p tottiksesta, se tuntuikin hyvältä. Kolmosluokassa maastopisteet taisivat olla 164 ja 21, esineruudusta kukaan ei löytänyt kolmea esinettä. Hlöetsinnässä näkyi vähän ettei oltu tehty niin pitkiä ratoja ööö, ikinä, mutta hienosti Riina taisteli loppuun ja ihan hyvät pisteet saatiin. Ja ihan myönnän että kolmosluokan kokeessa nollautunut metrisen esteen yli nouto harmittaa, siihen meni ykköstulos. Minkä sitä ihminen itselleen voi, nälkä kasvaa syödessä. Olisihan se nyt ollut kiva, että tänä vuonna olisi ollut mahdollisuus valioitua, mutta ei sitten. Siellä tosiaan oli esteen alla sellainen hiekka-alue (kenttä muuten nurmikkoa). Ikinä ei oltu sellaista treenattu, Riina hämmentyi tosi paljon alustanvaihdoksesta eikä uskaltanut hypätä. Ei missään nimessä koiran vika ja parempi että jätti hyppäämättä kuin että olisi hypännyt vaikka päin. Kävin kokeen loputtua vielä kokeilemassa ja ei meinannut hypätä sittenkään, ei siis johtunut kisatilanteesta tms. Lopulta auttaen ja kannustaen onnistui.

Vakavasti otettava suuri palveluskoira.

Tiiviin hakukisarutistuksen jälkeen hyljättiin jälleen julmasti koko laji. Kahdessa kuukaudessa käytiin siis nuo kolme koetta ja toki väliajat treenattiinkin ahkerasti. Sen jälkeen ei olla jalallakaan astuttu hakumetsään, palataan asiaan ensi keväänä. Jos koira edes enää silloin muistaa koko lajin olemassaoloa.

Metsäkauden päättymisestä alkoikin sitten agilityinnostus, ja tokokin tuntui tauon jälkeen paremmalta kuin pitkään aikaan. Harmi vaan että kokeessa ei tuntunut. Käytiin siis Sbcakn mestiksissä Pieksämäellä ja kokonaisuuksien treenaamattomuus näkyi järkyllä tavalla. Riina HAUKKUI sellaisissa liikkeissä, joissa piti tulla miuta kohti (luoksari, ruutu). Seuruukin oli aika vinkuvaa. Ruudun loppuseuraamispätkässä kielsin sitten ihan kunnolla. Toisessa setissä oli jotenkin keskittymätön ja löysä. Kolmostulos saatiin. Kyllähän se hyvin vahvasti takaraivossani asustava pessimisti tiesi, että ei sitä niin vaan voi pärjätä koko syksyä putkeen eri lajeissa, kyllä se aikanaan kostautuu. Ja niin kostautui. Näköjään vireen nostatus tottista varten olikin vähän huonompi juttu tokon kannalta kuin olin osannut edes ajatella. Siitä kokeesta lähtien on treenattu paljon kokonaisuuksia ja täydellistä hiljaisuutta. Varmaan olen sen taas virettä nostettaessa antanut vähän piipittää (miten tää kuulostaa niin tutulta ja jo kertaalleen koetulta) ja valitettavasti se vaan eskaloituu kauheen helposti. Eniten ärsyttää se, että ääntelyongelma on itseaiheutettu. Toki kai ne aina vähän on, mutta siis kun Riina ei ole luonnostaan äänekäs, vaan kaikki johtuu hieman väärin toteutetusta vireen nostamisesta. Kai sitä itse vaan edelleen roikkuu siinä ajatuksessa että Riinan vire olisi jotenkin herkkä laskemaan, vaikka nykyään asia on hyvinkin päin vastoin. Tällä hetkellä on kuitenkin toiveikas olo, meillä on hyvät neuvot ja edistystä tapahtuu jatkuvasti. Ja siis älkää nyt saako sitä kuvaa että se kiljuu raivohulluna. Ei kilju, meillä Sabi hoitaa sen. Mutta kun en halua että se päästää pienintäkään pihahdusta.

Agility on ollut mukavaa vastapainoa viime aikojen ehkä hieman nillitykseenkin taipuvaisille tokotreeneille. Olen yrittänyt nostaa meidän tulosvarmuutta ja ehkä siinä tietyssä määrin onnistunutkin. Nyt syksyllä/alkutalvesta oli muutamat sellaiset kisat putkeen että onnistuttiin tekemään nolla/kisat. Se on ollut tavoitteena. Olen miettinyt miksei ole aikaisemmin onnistuttu tekemään enemmän nollia. Riinan vahvuus on kuitenkin nimenomaan varmuus, voin aina luottaa ettei se sooloile mitään. Niinpä syyttävä sormi osoittaa jälleen hihnan toiseen päähän. Toki ei olla agia ihan hirveästi kisattu ylipäänsä, jatkossa olisi tarkoitus ehkä hieman enemmän. Myös ehkä se minkä tyyppisiä treenejä on aikaisemmin tehty on ollut hieman ristiriidassa niiden nollien saamisen kanssa. En ole yleensä viikkotreeneissä itse jaksanut keskittyä niin paljon, että olisi yritetty tehdä nollaratoja. Säälittävää. Miten niitä sitten voisi kisoissakaan kauheasti tehdä. Tässä on jo tsempattukin, jatketaan samaa rataa. Siinä haluaisin vielä parantaa, että kävisin välillä tekemässä itsenäisiäkin agitreenejä. Voisi treenata just sitä mitä tarvitsee. Osittain tämän takia (ja rahapulan, ja ajanpuutteen) jätin meidän toisen ryhmäpaikan nyt kolmeksi kuukaudeksi tauolle. Ei vaan millään ole aikaa käydä kaksissa viikkotreeneissä ja sitten vielä yrittää treenata itsenäisesti. Kun on se tokokin. Ja pääsykoeet. Viimeinen vuodelle asetettu agilitytavoite täyttyi lokakuussa, kun saatiin kotikisoista SERT-H. Sm-nollienkin keruu tuli ajankohtaiseksi hieman yllättäen. En ollut niitä kauheasti ajatellut mutta nyt kun puuttuu enää tupla niin toki yritämme sen keväällä raapia kasaan.

Ennen joulua käytiin vielä Oilin yksärillä Lahdessa, sieltä saatiin hyvät neuvot juurikin tuon tokoääntelyn korjaamiseen. Edellisen kerran oltiin käyty Oilin koulutuksessa elokuun lopussa, ja silloin saatiin meidän ruutu ja liikkeestä istuminen korjattua. Jotenkin se koulutustyyli vaan sopii miulle ja Riinalle, tuntuu tuottavan tulosta. Tiedän siis mihin suunnata taas seuraavankin ongelman kanssa. Pidän siitä mustavalkoisuudesta, jolla asiat koiralle kerrotaan. Riina aina rentoutuu, kun osaan sille asiat riittävän selkeästi ilmaista. Tässä on kyllä vielä itsellä opeteltavaa, liian herkästi menee edelleen hermot ja sehän ei tunnetusti auta mitään. Mutta silloin kun itse onnistun ilmaisemaan itseni järkevästi, niin tulokset näkyvät koirassa välittömästi ja se on todella palkitsevaa ainaisen vääntämisen sijaan.

Olen puhunut, kiitos ja anteeksi.

Paitsi etten sittenkään ole puhunut, vaan pientä lisäystä pukkaa.

Käytiin siis myös tottakai Messarin flyball-kilpailussa, vaikka aika lähellä oli että meinasi jäädä menemättä. Ihan mukava oli kuitenkin mennä, vaikka pukukilpailun lopputulosta en enää edes halua spekuloida ;) Meidän koirat teki hyvin, alkukankeuden jälkeen jopa varmasti, mutta hidastuivat kovasti maton takia eikä palautukset ja vaihdot muutenkaan olleet riittävän hiottuja. Päästiin alkukarsinnoista jatkoon, mutta siihen se sitten jäikin. Tätä lajia olisi oikeasti kiva joskus hifistellä, hioa vaihtoja ja nopeutta, mutta - jälleen kerran - aika on rajallista (ja ihminen liian suuntautunut lajeihin joissa voi kisata kunnolla). Sitä ei tarvitse kahta kertaa miettiä mitä koirat tykkäävät, ne nimittäin todella tykkäävät.

Tämä kuva pöllitty Leenan facebookista.

Ja agilityosiosta meinasi kokonaan unohtua meidän huima arvokisamenestys :D Käytiin siis piirinmestaruuksissa pyörähtämässä. Yksilöradoilla ei kurjuutta kummempaa, taisin jopa ekalta radalta kävellä itse pois kun Riina oli pudottanut kaksi rimaa (vähän tyhmää joo). Toinen rata taisi mennä paremmin, päätin että kai tää harrastaminen saa joskus hauskaakin olla ikuisen nipotuksen sijaan. Joukkueradalla tehtiin nolla! Mukavaa oli myös että kaksi muutakin meidän joukkueesta saivat tulokset (0 ja 5), näillä joukkue-pm hopeaa!

Tämän pöllin ihan vaan omasta fbsta.