Sbcak:n leiri Hartolassa 4.-7.7. torstai ja perjantai

Oikein hyvää teki meille päästä tuon tokokokeen jälkeen leireilemään ja nollaamaan tilanne ihan eri lajin parissa. Oltiin Riinan kanssa ek-ryhmässä, kouluttajana Anne Juslin ja tosi mielenkiintoista oli. Myöhän ei siis olla ek:ta varsinaisesti koskaan harrastettu, mutta kiva oli nähdä kuinka pitkälle on onnistuttu etenemään ihan kotitreenauksella.

Matka startattiin torstaina hyvissä ajoin Leenan pihalta, olin ihan yllättynyt siitä miten tehokkaasti onnistuttiin lähtemään! Siihen se tehokkuus sitten tosin loppuikin, perillä Hartolassa oltiin vasta kahdeksan aikaan illalla. Siinä vaiheessa meidän koulutusryhmän kokoontuminen oli jo pidetty, mutta eipä tuo nyt niin haitannut, ei siellä kaikki muutkaan olleet olleet paikalla. Huoneet oli myös jo jaettu ja huonekaverina meillä oli Leenan kanssa Havon Pauliina Imatralta, joten siinäkään ei ollut mitään kun ei ihan outojen ihmisten kanssa jouduttu majoittumaan. Myöhään saapumisajankohtaan oli sitä paitsi erittäin hyvä syy: poikettiin matkalla Repoveden kansallispuistoon lenkkeilemään. Hyvin siinä muutama tunti vierähti. Maastot oli hyvät ja koirat nauttivat. Eväät olisi tehneet retkestä vielä onnistuneemman, mutta ehkä sitten joku toinen kerta paremmalla ajalla ;) Uintikeikan jälkeen pakkauduttiin takaisin autoon (2 ihmistä, neljä koiraa ja neljän päivän matkatavarat...) ja köröteltiin loppumatka pikkuteitä.

Perjantaina koulutukset alkoivat heti aamusta: kahdeksalta oltiin jo matkalla metsään. Meidän ryhmä aloitti haulla. Riina teki aika perus pienen treenin: suora valmis pisto, haamupisto, tyhjä ja tyhjästä palkaksi suora (vai olikohan laatikko) pisto. Ei kai tässä mitään erikoista, vieras maasto ja vieraat maalimiehet ei oikeastaan vaikuttaneet. Ilmaisut pidettiin suht lyhyinä. Vähän itseä häiritsi vielä tässä vaiheessa hakuosuuden "pinnallisuus". Olen kai kuitenkin sen verran hakuihminen, että haluaisin juuri sen lajin erityispiirteiden kannalta tarkkaan miettiä harjoitukset. Viikonlopun aikana tajusin kuitenkin, ettei se ole ek:n idea, ja niinpä pääsin asian yli :D

Riina löysi kaltaisensa. Rollo oli oikein säpäkkä tapaus ja vieläpä kotoisin täältä meiltäpäin, Imatralta. Kuva: Martta Kaatra

 

Ruoan jälkeen jatkettiin pudotetulla, tarkkuusetsinnällä ja esineruudulla. Pudotettua tehtiin tiellä, eikä edes matka ollut kovin pitkä, oli Riinalle aika helppoa. Miusta alkoi tuntua että oon muutenkin tehnyt sille niistä pudotetuista tosi vaikeita ;D Onnistuessaan ihan hyvä juttu, mutta ei silloin jos vaikeuttaminen johtaa siihen, että pitää hakata päätä seinään. Tärkein vinkki oli se, että lähetettäessä koiralle ei saa näyttää käsimerkkiä. Hyvin Riina toimi ilmankin. Ilmeisesti on myös oikeasti olennaista, että koira kulkee siinä hollilla, kun esine pudotetaan. Silloinhan sillä on heti lähetettäessä mielikuva siitä, mitä se on lähdössä tekemään. Itse olen vaan ajatellut asiaa käytännön kannalta: jos oikeasti hävitän vaikka lapaseni lenkkipolun varrelle, niin eihän se koira välttämättä ole ollut juuri siinä vieressä kun se on pudonnut, ja silti haluaisin, että se löytää sen. Täytyisi vaan muistaa, että vaikka pk-lajeillakin on todellisuuspohja, suurin osa niissä kisaavista käy kokeissa juuri sen kisaamisen vuoksi, ei siksi että koiran taidoista olisi käytännön hyötyä. No joo, menipä syvälliseksi. Yksi juttu oli vielä se, että esine pitäisi tähdätä tarkasti omalla kulkulinjalle. Miehän olen joskus tarkoituksella laittanut esineen hieman sivuun jäljestä. Kai on ollut ideana testata koiran nenää, mutta aina ei ole ne testit päättyneet kyllä haluttuun lopputulokseen :D

Tarkkuusetsinnässä Riina oli erityisen hyvä! Ensimmäinen esine tehtiin niin, että Riina näki kun se laitettiin. Siinä ei ongelmaa, kuten ei myöskään toisessa esineessä, jonka piilottamista se ei nähnyt. Hyvin Riina alkaa jo siinä pienessä ruudussa pysyä, pitäisi oikeasti itsekin aina muistaa tallata ne hyvin. Kerran täytyi kai ihmetellä rajamerkkiä, mutta sitten Riina taisi tajuta itsekin että se ei ihan täyttänyt pienen esineen määritelmää. Tosi hyvä neuvo oli se, että esinettä vastaanotettaessa saa ja pitääkin kumartua ja laittaa kädet alle, jotta koiran on se helppo luovuttaa. Mie olen jotenkin aikaisemmin ajatellut, että se luovutus täytyy hoitaa samalla tavalla kuin norminoudossa. Ihme ettei Riina ole vielä tukehtunut nappeihin... No, jatkossapahan tiedän. Ja luovutukset muuten parani kertaheitolla!

Riina tarkkuusruudussa, vaikka näyttäkin vaan siltä että hengailee metsässä. Kuva: Outi Toni

Päivän viimeisenä aiheena esineruutu. Hieman arvottiin että tehdäänkö enää, mutta treenaamisestahan myö oltiin kuitenkin maksettu, joten ei muuta kun hanskoja ja lippiksiä piilottelemaan. Tässä saatiin taas eri koulukunnan neuvo, eli tällä kertaa arvostettiin enemmän itsenäistä ja irtoavaa työskentelyä kuin suoria pistoja. No, sehän sopii meille, just niinhän Riina tekeekin. Ja tällä hetkellä ainakin olen sitä mieltä että näin tehdään jatkossakin. Vähän sama kuin siinä haussa, tämä tuntuu meille omimmalta tavalta tehdä. Ruudussa oli kolme esinettä, eikä mitään vaihtamista esiintynyt, hyvä! Aika kauan Riina sahasi ensin takarajalla ja kävi pari kertaa alueen ulkopuolellakin ennen kuin ensimmäinen esine löytyi. Tässä otettiin loppuun asti luovutus. Toinen esine nousi sitten nopeammin ja hieman lähempää, siitä vauhtipalkka.

Riina poseeraushommissa ennen esineruutua. Kamera oli taas Outi Tonin, kuvaaja taisi kyllä olla eri.

Lentävä lähtö.

Illalla käytiin vielä shoppailemassa huoltsikan kaupassa ja kello ei varmaan ollut paljon yli kymmenen kun sänky ja paremmat unet kuin edellisenä yönä (oli kuuma ja kevythäkki ei hengitä -> säädin Riinaa häkkiin ja sieltä ulos aina sen mukaan kuinka läkähtynyt se oli) jo kutsuivat.